27.2.06

Synnytyskertomus

Synnytyskertomus
Sijoitan synnytyskertomuksen megapitkän version tänne, jotta se säilyy itselläni tallessa. Ja tämä on siis pitkä, koska olen halunnut että oma muistikuvani synnytyksestä säilyy mahdollisimman todenmukaisena... ei ole mikään pakko lukea ;-)

***

Laskettuaika oli ystävänpäivänä. Se olisi ollut kiva päivä viettää syntymäpäiviä jatkossakin, mutta Aino-vauva ei ollut samaa mieltä. Perinteiset poppaskonstit synnytyksen käynnistämisessä eivät tuottaneet pysyvää tulosta ja vaikka aamulla supistelikin välillä tiuhaankin, katosivat ne kuuman suihkuveden mukana tietymättömiin. Neuvolareissun päätin tehdä kävelemällä, siitä tuskin olisi mitään haittaakaan joskaan supistuksia sillä yhteensä reilun 4 km:n tallustamisella en saanut aikaan kuin parit hentoiset.

Tunnelma oli kuitenkin varsin poikkeava viimeaikojen raskaaseen olotilaan nähden; olin iloinen ja aurinkoinen, hymy oli herkässä ja vitsejäkin irtosi normaalia enemmän. Illalla käytiin varmuuden vuoksi koko perheen voimilla seuraamassa miehen mikroautoajeluja, sillä limatulppaa oli tullut koko päivän ja supistuksiakin tuli taas aikalailla 10 minuutin välein. Tuntui siis paremmalta pysyä mieheni lähettyvillä ja liikkua sairaalakassin kera. Myös pojan ”mummulakassi” oli pakattu mukaan ja matkalla hoksasimme että pojan olisi ehkä parasta mennä mummalaan jo nyt vaikkei itse vielä suoraan synnytykseen suunnattaisikaan. Jälleen kerran nuo lupaavat supistukset kuitenkin katosivat, eikä niitä löytynyt myöhemmin illalla edes saunasta.

Yöllä nukkuminen oli levotonta, sillä supistukset, ja varsin napakat sellaiset tulivat tosi tiuhaan. Päivällä alkanut erikoisen iloinen fiilis jatkui nyt sellaisena, että noista supistuksista huolimatta pystyin nukkumaan (en ollut nukkunut hyvin moneen kuukauteen, mutta nyt nukuin vaikka supisteli)! Yritin pinnistellä ja pysyä hereillä supistuksien välissä tai painaa edes kellonaikoja mieleen, mutta se oli toivotonta. Nukahdin joka välissä eikä minulla ollut hajuakaan supistusten väliajoista, joskin aavistus oli että ne kyllä tulivat aika tiuhaan. Supistukset eivät olleet kipeitä, mutta ne tuntuivat jotenkin tosi tehokkailta, tätä on jotenkin hankala pukea sanoiksi (jos olisin ekakertalainen, sanoisin niitä kyllä kipeiksi, mutta kun vertailukohtana on esikoisen synnytyssupistukset, niin nämä eivät todellakaan olleet kipeitä). Supistuksia ja nukahtelua jatkui jonkin aikaa ja kahden aikoihin päätin skarpata ja nousin ylös kellottamaan aikoja. Supistuksia tuli seitsemän minuutin välein ja soittelinkin heti kättärille, sillä edellinen synnytys oli loppujen lopuksi tosi nopea ja olin saanut suosituksen toimia seuraavalla kerralla suht koht nopeasti.

Laitoksella puhelimeen vastannut kätilö suhtautui kuitenkin hiukan epäileväisesti minun tuntemuksiini ja siihen ettei minulla ollut tietoa kuinka kauan supistuksia on tullut säännöllisesti, joten hän kehotti minua odottamaan vielä kotona että supistukset tihentyisivät (outoa, että uudelleensynnyttjän, jonka edellinen synnytys on ollut nopea ja matkaa laitokselle on kohtalaisen pitkästi, kehotetaan odottamaan että supistuksia tulisi tiheämmin kuin 7 minuutin välein). Pelkäsin kyllä, että tällä menolla meille voi tulla kiire ja toisaalta pelkäsin että hötkyilen suotta ja nämäkin supistukset ovat vain treeniä. Jatkoin edestakaisin kävelyä ja kellottamista. Supistukset tihenivät koko ajan ja kohta ne tulivatkin 3-6 minuutin välein. Tunnin päästä soitin laitokselle uudelleen ja sanoin etten uskalla olla enää kotona, että tulemme joka tapauksessa näytille. Herätin miehen, pakattiin auto ja lähdettiin matkaan. Autossa istuminen oli hiukan ikävämpää kun ei päässyt liikkeelle, mutta silti olo oli epätietoinen että olemmeko menossa ”nolaamaan” itsemme vai olisiko 9 kk:n odottaminen vihdoin päättymässä.


Mies jätti minut kätilöopiston oven lähettyville ja lähti itse parkkeeraamaan auton. Menimme sisälle yhdessä ja puhelimessa ollut kätilö otti meidät vastaan. Tunnelma oli yhä jokseenkin epätietoinen ja hiukan samoja ajatuksia pystyin lukemaan kätilön kasvoilta. Odottelimme hetken lepohuoneessa ja sitten siirryimme kontrollihuoneeseen käyrän ottoon. Ajatus puolen tunnin kiikkustuolissa istumisesta ei oikein kiinnostanut, mutta eipä kyllä vaihtoehtona ollut sänkykään, joten istuin kiikkumaan. Tutut vauvan sydänäänet jumpsutti kaiuttimen kautta ja käyrälle piirtyi syke ja minun supistukset. Heti toisen tai kolmannen supistuksen aikana kuului masusta hauska poksahtava napsahdus ja alla tuntui lämmin hulvahdus, lapsivedet meni klo 4:20 ja tilane muuttui välittömästi: Kesken kaiken tuo supistus muuttui huomattavan paljon kivuliaammaksi ja mieleen soljahti ajatuksien sekamelska. ”Jee, emme ainakaan tulleet tänne turhaan nolaamaan itseämme”. ”Voi ei, jos kalvot olisivat pysyneet ehyinä, olisivat supistuksetkin tuntuneet vaimeampina”. ”Ihanaa, me saadaan kohta vauva.” ”Haluanko kokea sen rääkin taas?” ” Miten tämän kaiken voi keskeyttää ja peruuttaa??”. Ei auttanut kuin jatkaa tilanteen mukaan, käyränottoa jatkettiin vielä se puolisen tuntia ja tämän jälkeen sisätutkimuksen mukaan olin auki 4-5 cm ja oli aika suunnata synnytyssaliin. Kontrollihuoneesta lähtiessä kysyin vielä mahdollisuutta ammeeseen, joka sattuikin olemaan vapaana, joten jäimme hetkeksi käytävälle odottelemaan odottelemaan ylimääräisten paperitöiden tekoa.

Saliin päästyämme otin kiitollisena vastaan kätilön tarjoaman peräruiskeen, sillä viimeksi suolen täyttöaste lisäsi huomattavasti kipuja ja myöhemmin sen toiminta hiukan nolostutti. Ruiskeen jälkeen vietin tovin vessassa, supistukset tuli tiuhaan ja tehokkaina, mutta pystyin ottamaan ne vastaan peukalohangan akupisteitä hieromalla ja hengityksen tahtiin mumisemalla. Muistin vihdoin homeopaattiset valmisteet ja mies toikin pyynnöstäni minulle arnicaa jo näin etukäteen nopeuttamaan palautusta ja chamomillaa viemään pahimmat kivut supistuksista. Minulle on ihan sama, että toimivatko nuo valmisteet oikeasti, mutta joko niiden vaikutuksesta tai lumevaikutuksesta johtuen supistuksien pahin kärki todella taittui. Kun suolen toiminta vihdoin lakkasi (ehkä 10-15 min päästä??), pääsin suuntaamaan takaisin saliin ja ammekin alkoi olla jo valmis. Vesi tuntui tosi hyvältä ja noin minuutin välein tulevien supistusten välissä ehdin hetken rentoutua lähes painottomassa tilassa. Ja jälleen toisella tai kolmannella supistuksella tilanne muuttui; minua alkoi ponnistuttamaan! Olin kauhuissani, vastahan olin 4-5 cm auki ja olin valmistautunut likoamaan ammeessa muutaman tunnin odottaen kohdun suun avautumista. Mieleeni ei tullut laisinkaan, että voisin olla kokonaan auki, vaan päin vastoin, ajatus vielä monen sentin odottamisesta ponnistustarpeen kera tulisi olemaan jotain ihan järkyttävää!!


Mieheni hälytti kätilön paikalle ja hän tulikin heti. Tilanteen kuullessaan hän kysyi, että olisinko halunnut synnyttää veteen ja harmikseni minä jokseenkin ohitin koko kysymyksen: Kuinka nyt voisin mitään synnyttää kun homma on vielä ihan vaiheessa. Ihmettelin kätilölle tilannetta sitä että nyt jo ponnistuttaa, joten hän ehdottin että tarkistamme tilanteen ja nousin sitä varten heti pois vedestä jonne olin vain hetkeä aikaisemmin pulahtanut. Menin matalalle sängylle tutkittavaksi ja yllätys oli minulle suuri, kun kätilö sanoi että täällä on vain pieni reunus jäljellä. ”Tämä tuntuu hiukan ikävälle.” hän sanoi pyöritellessään sormellaan lipan pois tieltä, ja hän oli oikeassa sillä tämä oli varmasti yksi koko synnytyksen ikävimmistä vaiheista. ”Missä haluat synnyttää?” hän kysyi. Voi jestas sentään, siis että synnyttää tuosta noin vain. Entäs kaikki epiduraalit sun muut puudutteet, enhän ole ehtinyt saamaan yhtään mitään kivunlievitystä. No mitäänpä ei ollut kätilön mukaan enää tarjolla, tähän hätään ei ehtisi kuin ilokaasu, eikä sitäkään oikein voi ponnistaessa käyttää. Vauva syntyisi kuulemma ihan heti, joten mitään ei enää ehdi saamaan. Tämä kauhistutti minua todella. Luotin silti kätilöön, hänen ammattitaitoonsa ja koko olemukseen, mutta jokseenkin synnytyspaikan valitsemisella ei ollut minulle enää niin väliä (olin toivonut jakkaraa tai muuta pystympää asentoa). Kätilön iloksi suostuin ihan mielelläni synnyttämään siinä perinteisellä synnytyspöydällä (tai sängyllä...).

Kipusin ylös sängylle ja asetuin paikoilleni ja jäin odottamaan supistusta ja edelleen ponnistamisen tarvetta. Supistus tulikin pian, mutta en silti ponnistanut heti, sillä halusin odottaa todellisen ponnistamisen tarpeen, ja kai minua hiukan hirvittikin lähteä ponnistamaan ilman kivun lievitystä. Hyvin pian ponnistin kuitenkin hiukan, ikäänkuin kokeillakseni että miltä se tuntuu. Hiukan joutui ensin hakemaan ”suuntaa”, kätilö kannusti ja siitä se sitten lähti, en enää edes voinut olla ponnistamatta. Mies muistutti hengittämisestä, mikä on tosi hyvä sillä anaerobisena ”urheilijana” hengitys on minulle toisarvoista. Tunsin vauvan pään liikkuvan eteenpäin, ja kyllähän se sattui, mutta tuska oli silti hallittavissa. Koin olevani turvassa mieheni vieressä ja luotin kätilön ammattitaitoon niin hyvin, että uskalsin myös olla tuolla hetkellä (niin kuin koko synnytyksen ajan tähänkin asti) ihan juuri niin oma itseni kuin voi olla. En yrittänyt estää äänen käyttöä tai en yrittänytkään olla urhea ja ponnistaa heti kaikilla voimillani, vaan etenin juuri niin kuin tuntui luontevalta. Uskalsin sanoa ponnistuksen aikanakin, että minuun sattuu, mikä on varmasti hyvä, sillä esikoisen aikana yritin kestää kaiken kivun ihan yksinäni, urheana, ja siitä seurasi vain vastaan jännittämistä mikä varmasti lisäsi kipua moninkertaiseksi.

Supistuksen loppuessa lopetin ponnistamisen ja lepäsin. Keräsin happea seuraavaa rutistusta varten ja odotin että ponnistamisen tarve tulee taas. Nyt se tuli heti supistuksen myötä ja tunsin taas miten vauvan pää liikkui eteenpäin. Mies muistutti jälleen hengittämisestä ja yritin hengittää tehokkaasti samalla ponnistaen kunnes kätilö käski olla ponnistamatta ja hengittää läähättäen. Samalla hän piti kädellään vauvan päätä vastaan jotta kanava ja väliliha ehtisivät hiukan venyä vauvan pään vaikutuksesta eikä vauva syntyisi ihan liian pian paikkoja repien. Ponnistamisen pidättäminen oli työlästä, mutta pian sain taas jatkaa ja pää syntyikin heti. Ihan pienen hengähdystauon jälkeen ponnistin vielä ja koko loppu vartalo soljahti niin tutun tuntuisesti ulos. Hartioiden kohdalla tuntui tuskan viilto ja väliliha repesi hiukan, mutta se kaikki unohtui jo sillä hetkellä kun näin sen suloisen tytön! Kätilö nosti vauvan masuni päälle, pidemmälle napanuora ei yltänyt. Miten ihanan suloinen ja lämmin, ihana nyytti, joka sai pisteitä 9 (yksi meni väristä). Koko ponnistusvaihe kesti vain 3-4 minuuttia ja tyttö syntyi kahden supistuksen aikana.



Pienen odottelun jälkeen isukki leikkasi napanuoran ja sain vauvan ylemmäksi rinnalle. Olin niin onnellinen ettei sitä tunnetta varmasti unohda koskaan. Niin täydellinen pieni ihmisvauva, jolla oli kaikki sormet ja varpaat ja niin suloiset pienet kasvot. Istukka syntyi kevyesti napanuorasta vetäisemällä, kalvot olivat repaleiset. Tutustuessamme tähän pieneen ihmeeseen, kätilö puudutti välilihan ja laittoi sinne yhden tikin sekä vielä toisen koristeeksi kun kuuli että lapsilukumme on nyt tässä ja tällä toosalla tulisi pärjätä loppu elämä. Pieni ruusunnuppu oli nieleskellyt hiukan lapsivettä ja limaa, eikä imurefleksiä tahtonut heti löytyä. Saatiin kuitenkin tutustella vielä ihan rauhassa ja vasta seuraavaan vuoroon tulleet kätilöt ja opiskelija auttoivat miestä vauvan pesussa ja minua suihkussa käynnissä.


Punnituksen ja mittauksen myötä vauvan tietoihin lisättiin 3805 g painoa ja 51 cm pittuutta sekä 35,5 cm päänympäryksestä. Jäimme vielä saliin syömään aamupalaa ja odottelemaan ruuhkaiselle osastolle pääsemistä, itseasiassa sainkin sitten väliaikaisen petipaikan osasto vitosen leikkihuoneesta ja pääsin oikealle paikalleni vasta kun lääkäri oli kotiuttanut osan äideistä pois. Osastolla vietin kaksi yötä ja olisin mielelläni jäänyt täysihoitoon vielä yhdeksi yöksi, mutta huono vuode ja yhteiselämä toisen äidin + itkevän pojan kanssa jättivät yöunet tosi vähäisiksi joten päätin lähteä sitten kotiin nukkumaan.

Synnytys oli kaikin puolin aivan ikimuistoinen. Papereihin synnytyksen kestoksi merkattiin 3:47, mikä saattaa olla hiukan väärä, sillä en tosiaan tiedä mistä lähtien supistukset olivat säännöllisiä. Itse sanoisin synnytyksen kestoksi vain 1:27, mikä meni lapsivesien menosta tytön syntymään, sillä lapsivesien menosta lähtien kipu oli kovempaa. Missään vaiheessa kipu ei kuitenkaan yltänyt lähimainkaan sellaiselle tasolle kuin esikoisen synnytyksessä, missä olin aikalailla tajunnan rajamailla...Nyt pärjäsin paremmin ilman kivun lievitystä kuin edellisellä kerralla humehien kanssa. Synnytyksen jälkeen olin heti jaloillani, joskin hiukan kalpeana, pystyin istumaan ja olin muutenkin tosi hyvässä voinnissa ja mieleni oli oikein aurinkoinen, iloinen ja onnellinen. Tyttökin oppi hyvin pian imemisen niksit ja maito nousi tällä kertaa jo puoltoista vuorokautta synnytyksestä.

Ja mikä suloinen ja kiltti vauva ”Aino” on vielä nyt 12 vrk:n ikäisenäkin; hän syö hyvin, ei kitise turhia, nukkuu loistavasti ja on jo nyt hoksannut että öisin ei seurustella vaan silloin nukutaan ja syödään 3-4 tunnin välein (pisin syöttöväli on ollut reilut viisi tuntia). Kyllä äitiys on ihanaa!

4 kommenttia:

Raisa kirjoitti...

Onnittelut tuoreille vanhemmille! aika söötti kuva tuo alimmainen... =)

tuleva kätilö kirjoitti...

Kiitos tarinastasi. Ihana, upea synnytys sinulla. Tällaisiin kun pystyisi sitten valmiina kätilönä luomaan äideille puitteet, tuo itseluottamus, itsensä kuunteleminen, yhteys omaan kroppaan.

Eevis kirjoitti...

Kiitos tarinastasi minunkin puolestani. Sylissäni tuhisee puolitoista viikkoa vanha poikavauva. Mielessä on ollut synnytyskertomuksen kirjoittaminen, ettei yksityiskohdat päse unohtumaan. Kertomuksesi ja kokemuksesi muistuttivat taas miten suurenmoinen kokemus synnyttäminen on! Onnea koko perheelle!

meemu kirjoitti...

On se vaan jännä miten tippa tulee linssiin ihan vieraan ihmisen synnytyskertomusta lukiessa... Itselläni on kolme synnytystä takana eikä enempää suunnitelmissa ole, mutta aina on yhtä liikuttavaa tällaisia lukea. Suloinen tuo teidän tyttö:)